On jotenkin sellainen hiphei-olo! Vuosi ja kaksi kuukautta sitten muutimme keskeltä metsää tänne, missä metsän lisäksi näkee peltoakin. Olen mielessäni summannut mennyttä vuotta, vaikka hommia riittää ja aina joku paikka vanhassa talossa repsottaa johonkin suuntaan, samoin pihapiirissä, en vaihtaisi päivääkään pois!
Edelleen menen puutarhassa yrityksen ja erehdyksen kautta, ja itseäni kun tunnen, niin luulen tämän vaiheen kestävän hyvin hyvin pitkään. Anopin jättämistä kukista osan olen jo tappanut sekä sisällä, että ulkona. Aina vaan ei onnistu vaikka miten yrittää!
Tässä keski-iän kynnyksellä saa kaikkia päähänpistoja, nuorempanakin sain, mutta iän myötä ne päähänpistot muuttavat muotoaan. Lähdimme mieheni kanssa mukaan lauluryhmään, vaatimustasoksi sanottiin, että riittää kun pääsee seurantalon portaat itse ylös. Minulla ei ole lauluääntä niin paljon kuin olen aina toivonut, että olisi, mutta yht'äkkiä olen huomannut ettei se haittaa minua ollenkaan. Minä vain laulan muiden mukana ja nautin joka hetkestä. Joulukuussa on jo ensimmäinen esiintyminenkin!
Voisiko sanoa, että elämä on tuonut itsevarmuutta eikä ajatukset kulje sitä rataa, että mitähän muut ajattelevat, antaa mennä vain! Hiphei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti